Kysymyksiä kaivauksilta

Graniittia tai kalkkikiveä ei voi ajoittaa suoraan radiohiilimenetelmällä. Sen sijaan kaivajat ajoittavat lyhytikäisiä orgaanisia aineksia, jotka ovat suorassa stratigrafisessa kosketuksessa muurauksen kanssa: palaneita siemeniä rakentajan tulisijassa muurin alla, olkia, jotka on silputtu savilaastiin, kivihiilen hiukkasia kalkkirappauksen sisällä tai sarvi-kaivuritappeja kiviaitan pohjalla. Lisäksi optisesti stimuloitu luminesenssi (OSL) mittaa kvartsihiekan rakeisiin jääneitä elektroneja aivan kivilohkon alla, mikä paljastaa vuosisadan, jolloin maanpinta oli viimeksi päivänvalossa.

Kupari (Mohsin kovuus noin 3) ei yksinään pysty naarmuttamaan kvartsipitoista graniittia (Mohs noin 7). Denys Stocksin ja muiden kokeet osoittivat, että muinaiset kivenhakkaajat syöttivät märkää tai kuivaa kvartsihiekkaa – joskus myös smirgeliä tai korundia – hampaattomien kuparisahojen ja onttojen putkiporanterien uraan. Kovat hiekanjyvät upottautuvat hetkellisesti pehmeään kupariin ja jauhavat graniittia. Tämä jättää jälkeen samanlaiset samankeskiset uritukset, joita nähdään Vanhan kuningaskunnan sarkofagien poranäytteissä, ja niitä tukevat työpajojen lattioista löydetyt vihreiksi kupariväreiksi värjäytyneet kvartsihiekat.

Kyllä, toistuvasti. Syynä ei ole se, että aiemmilla yhteiskunnilla olisi ollut ei-inhimillistä tiedettä, vaan se, että esiteollisen ajan käsityötieto eli oppisopimuksissa ja paikallisissa raaka-ainetoimituksissa eikä standardoiduissa oppikirjoissa. Kun tietyt vanadiinijälkiä sisältävät rautamalmit loppuivat, Etelä-Intian ja Damaskoksen upokasteräs (wootz) katosi 1700-luvulla. Valtiollinen salailu hautasi bysanttilaisen kreikkalaisen tulen tarkan öljytislaus-reseptin ja pronssisifonien mitoitukset. Keskiaikaisilta rakentajilta puuttui puolestaan se keisarillinen Välimeren laivaverkosto, joka toimitti Pozzuolin tulivuorituhkaa roomalaiseen veden alla valettavaan betoniin.

Vuonna 1936 Bagdadin ulkopuolella Khujut Rabun alueella löydetyssä kuuluisassa 14 senttimetrin korkuisessa terrakottapurkissa oli kierretty kuparisylinteri ja hapettunut rautatanko, jotka oli tiivistetty kaulasta bitumilla. Nykyaikaiset etikalla täytetyt jäljitelmät tuottavat noin puoli volttia, mutta alkuperäisessä astiassa ei ole johdinliittimiä, ja se olisi tarvinnut happea, jota bitumitulppa esti. Lisäksi parthialaisesta tai sasanidisesta Irakista ei tunneta yhtäkään galvanoitua esinettä. Alueen kullatut astiat osoittavat elohopeakullauksen tai mekaanisen folion käärimisen. Useimmat Lähi-idän asiantuntijat viittaavat Tigriksen Seleukeiasta löytyneisiin hyvin samankaltaisiin purkkeihin, joissa oli metalliseen tankoon kierrettyjä suojaavia papyrus- tai pergamenttikääröjä, jotka ovat sittemmin lahonneet.

Ilman dokumentoitua alkuperää (tarkkaa maakerrosta, siihen liittyvää keramiikkaa, hautausasentoa ja mikrojäämiä) epätavallinen esine jää vaiti. Sitä ei voi ajoittaa luotettavasti stratigrafian avulla, sen kauppareitti on hämärtynyt, ja laboratorioiden on käytettävä vuosia sen varmistamiseen, ettei kyse ole nykyaikaisesta väärennöksestä. Sen sijaan vaatimaton kuparineula, joka on löydetty paikan päältä ajoitetun talon lattiasta, voi kirjoittaa alueen metallurgisen aikajanan uudelleen.

Kaupungit hautautuvat pitkälti omilla rakennusmateriaaleillaan. Lähi-idässä ja Mesoamerikassa savitiilitalot kestivät yhden tai kaksi sukupolvea, jonka jälkeen perheet purkivat säänkuluneet seinät, tasoittivat savisen murskan ja rakensivat uuden lattian 40 senttimetriä korkeammalle. Näin syntyivät vähitellen monumentaaliset asutuskukkulat (tellit tai höyükit), jotka kohoavat 20–30 metriä ympäröivän tasangon yläpuolelle. Niitä ovat täydentäneet tuulen kuljettama pöly (lössi) ja jokitulvien muodostama lieju.

Sienet, termiitit ja bakteerit syövät puuta, köyttä, nahkaa ja pellavaa nopeasti, kun happea ja vaihtelevaa kosteutta on läsnä. Orgaaniset koneet säilyvät vain äärimmäisissä olosuhteissa: täysin kuivissa autiomaahaudoissa (Khufun setripuinen aurinkovene purettiin Gizan kalkkikivikuoppiin suljettuna), vesikyllästeisessä hapettomassa mudassa (roomalaiset jokilautat Mainzissa tai pronssilevytetty Nemin laiva) tai ikiroudassa, kuten Altain vuorilla sijaitsevat Pazyrykin kumpuhaudat.

Merenpinta nousi noin 120 metriä viimeisen jääkauden huippuvaiheen jälkeen (noin 20 000 vuotta sitten). Se upotti rikkaita mesoliittisia metsästystasankoja, kuten Doggerlandin Pohjanmeren alle ja Sundalandin Kaakkois-Aasiaan, sekä neoliittisia kyliä, kuten Atlit-Yamin Israelin rannikon edustalla (n. 6900 eKr.). Vedenalaiset arkeologit nostavat näiltä matalikoilta säännöllisesti esiin piikivityökaluja, veden alle jääneitä kalanpyydysaitoja ja kivikaivoja. Teollinen tai metallurginen sivilisaatio jättää kuitenkin maailmanlaajuisia geokemiallisia jälkiä: lyijy- ja kuparipäästöjen piikkejä Grönlannin jääkairausnäytteissä, sisämaan louhosarpeja, kesytettyjen viljelykasvien genetiikkaa ja kuonakasoja. Mikään näistä ei esiinny ennen dokumentoitua holoseenin metallurgiaa.

Kysy kolme kysymystä: Onko löydöstä julkaistu vertaisarvioidussa lehdessä tai virallisessa kaivausraportissa, eikä pelkässä lehdistötiedotteessa? Mitä kaivauksesta löytyi fyysisesti otsikon kohteen rinnalta? Ja raportoivatko lähikohteilla työskentelevät riippumattomat asiantuntijat yhteensopivia ajoituksia ja materiaalimalleja?