Cusco, Ollantaytambo ja Rumiqolqa, Peru 1400–1500-luku jKr.
Inkojen seismiset muurit ja ”väsyneiden kivien” todisteet
Kävijät, jotka seisovat Saqsayhuamánin siksakkimaisten terassimuurien tai Ollantaytambon aurinkotemppelin edessä, ihmettelevät aina, ettei paperiarkkia saa mahtumaan usean tonnin painoisten Yucayn kalkkikivi- tai vaaleanpunaisen graniittilohkojen väliin. Spekuloivat kirjoittajat jättävät usein huomiotta suurimman lahjan, jonka Ollantaytambo ja Rumiqolqan louhos jättivät arkeologeille: keskeneräisen työn, joka keskeytyi äkillisesti dynastisen sisällissodan ja 1530-luvun espanjalaisen valloituksen aikana.
Urubamba-joen toisella puolella Kachiqhatan louhoksen kallioiden ja Ollantaytambon linnoituksen välisillä valmistelluilla kuljetusteillä on hylättyjä megaliitteja, joita quechuankielisessä kronikkaperinteessä kutsutaan nimellä piedras cansadas (”väsyneet kivet”). Niiden ympärillä on joen pyöristämiä dolerite-, kvartsiitti- ja hematiittisia iskukiviä, joiden paino on puolesta kilosta kahdeksaan kiloon. Arkkitehti Jean-Pierre Protzen testasi näitä samoja kivenmukuloita kokeellisesti 1980-luvulla: kun kivi pudotettiin andesiitille, iskukivi kimposi luonnostaan takaisin kiven elastisuuden ansiosta. Tämä antoi muurarille mahdollisuuden muotoilla pintoja nopeasti ja vaihtaa sitten pienempiin reunavasaroihin viistettyjen reunojen tekemiseksi.
Jopa kuuluisilla inkojen lohkojen ulkonevilla nystyröillä (protuberansseilla) oli käytännön tehtävä: puisilla vivuilla painettiin nystyröitä vasten, jotta yläpuolisia lohkoja voitiin nostaa ja sovittaa paikoilleen kovera alusta, joka oli pölytetty vaalealla kivijauheella. Näin nähtiin kohdat, jotka vaativat viimeistelyn. Koska vierekkäiset lohkot poikkeavat massaltaan ja resonanssitaajuudeltaan, seisminen energia hajoaa mikroskooppisen liukukitkan kautta eikä kaada jäykkiä laastilla sidottuja kerroksia.
